EN 303-5 standardin mukaan kattilan nimellisteho mitataan vesivirtaaman ja lämpötilaeron perusteella. Kokeen aikana kulunut polttoaine punnitaan. Näiden perusteella lasketaan kokonaishyötysuhde ns. suoralla menetelmällä kun tunnetaan systeemiin syötetty energia ja jäähdytykseen saatu enrgia.
Tehon perusteella kattilat jaetaan kolmeen luokkaan, alle 50 kW, 50 -150 kW ja 150 - 300 kW.
Savukaasupäästöt ja hyötysuhde mitataan nimellisteholla ja 50% teholla. Mikäli käsisyöttöinen kattila ei pääse 50% osatehoon, se on varustettava varaajalla ja siitä on oltava valmistajan maininta.
Savukaasupäästöistä mitaan häkäpitoisuus, hiukkaspitoisuus ja orgaanisesti sitoutuneen hiilen pitoisuus. Viimeksi mainittu mitataan kokonaishiilivetyanalysaattorilla joka perustuu liekki-ionisaatiodetektoriin. Pitoisuus mitataan jatkuvatoimisesti kuivaamattomasta savukaasusta josta hiukkaset on suodatettu pois.
1982 julkaistiin suomalainen SFS 4800 standardi "Kiinteän polttoaineen pienkattilat , testaus".
Se rajoittui 120 kW tehoon. Siinäkin teho mitataan veden lämmönnousun ja massan perusteella.
Varaavien tulisijojen testaus on julkaistu SFS-EN 15250 standardissa 2007. Testaus on jotenkin epämääräisempi koska sioutunut lämpömäärä on vaikeampi mitata. Kumma kyllä varauskapsiteettia verrattuna lämpötilamuutokseen ei ole edellytetty. Ei myöskään uunin tehoa vaadita ilmoitettavaksi.
CE kilpeen pitää laittaa vain:
-suosituspolttoaine
-suijaetäisyys palaviin materiaaleihin
-CO päästöt
-savukaasun lämpötila
-lämmon varauskyky
-hyötysuhde
Kaikki tiedotteet on saatavana suomen kielellä